Hermo menee, mutta se ei taida olla kenellekään enää mikään uutinen. Nyt on kuitenkin kyse asiasta, jonka johdosta hermo on mennyt jo vuosikymmeniä, eikä loppua näy, pikemminkin päinvastoin. Nyt on siis kysymys yhdyssanoista, yhdestä äidinkielemme kauneimmista piirteistä.

Yhdyssanat ovat viehättäviä siinä mielessä, että niissä voi tehdä kovin monia erilaisia virheitä, jotka kuitenkin kaikki ovat hyvin ärsyttäviä.

Aloitetaan ihan perinteisestä yhdyssanavirheestä eli yhdys sana virheestä. Hyvänä esimerkkinä siitä, miten tällainen virheellinen kirjoitusasu voi aiheuttaa ymmärrysvaikeuksia, on naapurikerrostalomme roskakorissa oleva teksti "ei koiran kakka pusseja". Ryhdyin tätä mielessäni analysoimaan. Viimeinen sana sisältää tietysti asian ytimen, eli tämä kielto koskee pusseja. Ymmärrän siis, että roskikseen ei saa panna pusseja. Koira-sana on genetiivissä (koiran), eli mitä ilmeisimmin se kuvaa omistussuhdetta. Kyseessä ovat siis koiran omistamat pussit. No, meidän koiramme omistaa yhtä sun toista kuten leluja, luita ja vanhempiensa sydämet, mutta pusseja se ei omista. Näin ollen voin päätellä jo tässä vaiheessa, että niitä pusseja, jotka minä omistan, kielto ei koske. Vielä on ratkaistava, mikä tuo sana kakka siinä keskellä on.

Onneksi – kaikesta vanhanaikaisuudestani huolimatta – olen jossain määrin perehtynyt myös nuorison nykykieleen. Oivallan, että tuo kakka-sana näyttäisi muistuttavan muodoltaan ja merkitykseltään nuorison ja ikävä kyllä monien muidenkin käyttämää v-alkuista välihuudahdusta (esim. lähe v meneen). Kyse on siis jonkinlaisesta voimasanasta käskyn tehostamiseksi. Tulkitsen kiellon tarkoittavan näin ollen seuraavaa: "Hitto, ei koiran omistamia pusseja tähän roskikseen". Käskyä onkin sangen helppo noudattaa. Olen pannut mainittuun roskikseen vain itse omistamiani pusseja, joiden sisältö on kylläkin vielä vähän aikaa sitten ollut koiran omistuksessa.

Taisin joskus aiemmin mainita käyneeni Pekka Kuusiston konsertissa. Väliajalla löysin itseni kahvijonosta ja vuoroani odottaessani tutkailin tarjontaa. Ja kas, tarjolla oli "pikkukarjalan piirakoita". Evakon lapsena oletin, että tässä oli haluttu muistuttaa siitä monien vääryydeksi kokemasta asiasta, että Suomen Karjala ei ole enää entisen kokoinen. Poliittinen viesti oli näin ovelasti ujutettu konserttivieraiden alitajuntaan.

Entäs mainoksessa näkemäni "ryhdy Cambridge laihduttajaksi". Koska Cambridge on erillinen erisnimi, ei se ilmeisesti voi määrittää laihduttajaa (tällöin olisi sanat kirjoitettu yhteen tai yhdistetty viivalla). Ainoa vaihtoehto siis on, että on tarkoitettu kehottaa hra/nti Cambridgeä ryhtymään laihduttajaksi. Hieman osoittelevaa, mielestäni. Tosin silloin olisin toivonut näkeväni nimen ympärillä pilkut, mutta se nyt on jo aivan liikaa vaadittu.

Yhdyssanojen tuoma ilo (?) ei lopu tähän. Toinen tyypillinen laji on ylimääräisen välilyönnin lisääminen yhdyssanaan. Vuosikausien jankkaamisen jälkeen meidät on saatu oppimaan, että sana, jota määrittää kaksi tai useampi muu sana, vaatii välilyönnin ja viivan. Viivan paikka on näissä tilanteissa empiirisen tutkimukseni mukaan täysin sattumanvarainen. Välilyönnin ja viivan käyttämisellä ja sijoittamisella on kuitenkin merkitystä. On aivan eri asia puhua asiasta nimeltään "hyvä velirinki" kuin "hyvävelirinki".

Välilyönti halutaan usein lisätä silloinkin, kun määrittävä osuus ei sisällä yli yhtä sanaa. Mistä tietää, onko sanoja enemmän kuin yksi? No siitä tietysti, onko näiden sanojen välillä jo välilyönti olemassa. Tämä on siinä mielessä siunauksellinen sääntö, että mitään ei tarvitse (kerrankin) itse päätellä. Esim. EU-valtio on ilman välilyöntiä, koska E:n ja U:n välillä ei ole välilyöntiä. Ei tarvitse eikä saakaan mennä pohtimaan, onko sanojen Euroopan Unioni välillä välilyönti. Sama tilanne edellä mainitusta muokatussa sanassa hyväveli -rinki (joka siis on väärin) tai vielä pahemmassa hyväveli- rinki (joka on kaikista kauhein versio).

PS. Tämän tekstin kirjoitettuani huomasin kadulla kävellessäni, että hra/nti Cambridge on edennyt elämässään. Aiemmin häntä siis kehotettiin laihduttajaksi, mutta nyt jo valmentajaksi: "Tule Cambridge valmentajaksi".

Akkusastoori: Pakina Blogikirjoittaja: Kielensäpahoittaja

Kun Valtakunnansyyttäjänvirasto aloitti työnsä 1.12.1997 ja väki kokoontui ensi kertaa yhteen oikeusministeriön kokoussaliin, tuoreen päällikön mielessä liikkui monia ajatuksia. Mitä tästä kaikesta tulee?

Suomeen oli juuri saatu uusittu rikosprosessilainsäädäntö, jonka myötä syyttäjän rooli oikeudenkäynnissä vahvistui ja muuttui perin juurin. Sitä piti nyt ryhtyä soveltamaan uuden syyttäjäorganisaation voimin. Kokeiltuja toimintamalleja ei ollut. Pelastuksekseni osoittautui se, että olin onnistunut kokoamaan viraston tehtäviin kokenutta, itsenäisesti toimeen tarttuvaa ja ennen kaikkea luovaan ajatteluun pystyvää väkeä.

"Minulla ei ole rahaa"

Christer Lundström hoiti virkansa mallikelpoisesti. Syyttäjälaitoksen rahojen riittävyys oli hänelle sydämenasia, josta ei tingitty. Joskus joku kentän päällikkö saattoi napista saatuaan asialliset pakit rahatoiveilleen, että kun se vielä sanoo sen niin, että "minulla ei ole rahaa"!

Tarvittaessa Christer pani päälliköilleen hanttiin, jos nämä, hiukan vallattomienkin luonteidensa mukaisesti, pyrkivät rahaministerin arvion mukaan hulvattomiin hankintoihin. Oli selvää, että päälliköidenkin oli suotavaa käydä Christerin kanssa neuvottelemassa, ennen kuin alkoivat suunnitella mitään rahavaikutteista asiaa. Kerrottakoon tästä tosiasiasta lempeällä ilkikurisuudella muuan juttu.

Ajatus virka-autosta ei ollut mieleinen

Viraston johtoa oli jo jonkin aikaa kutkuttanut halu hankkia laitokselle virka-auto – olihan tarpeeksi monta kertaa norkoiltu poliisi- ja rajavartiopampuilta kyytiä Tuomiokirkolta Eduskuntaan valtiopäivien avajaisiin ja muihin juhlaviin tilaisuuksiin. Ajatus ei ollut Christerille mieleinen, vuodesta toiseen asia hautautui rahan puutteeseen. Kerran sitten kuultiin KRP:n päälliköltä Rauno Rannalta, että hänellä oli edullisella leasing-sopimuksella hankittu virka-auto. Tuumasta toimeen, ja pian oli virka-auto Albertinkadullakin.

Vuodet vierivät, ja eräänä päivänä päälliköt saivat päähänsä lähteä katselemaan autoja samaan liikkeeseen, josta mainittu Chrysler Sebring oli hankittu. Koska kyseessä oli puhdas päähänpisto jonkin kuivan seminaarin jälkimainingeissa, ei asiasta ollut ehditty puhua Christerin kanssa. Liikkeessä oli tarjolla Nissan Maxima, johon leasing-sopimus voitaisiin vaihtaa kesken kauden. Kuukausihintakin oli aiempaa alempi.

Kai teillä sitten on rahaakin

Huomautin Jorma Kalskeelle, ettei meidän paranisi tällaista tehdä puhumatta asiasta ensin Christerille. Sovittiin kuitenkin alustavat kaupat ja mentiin saman tien Christerin puheille. Hän katsoi meitä murhaavin ilmein ja totesi, että "kai teillä sitten on rahaakin". Kävi juuri niin kuin pelkäsin: Jorma sai itse touhuta kauppaan liittyvät paperit, eikä Christer niihin puuttunut.

Muutenkin tuon edullisen auton kanssa kävi hieman hullusti. Muuan valtionsyyttäjä oli todennut virastomestari Tero Hopeakankaalle, että "miten ne pomot tollasen paappa-auton ovat onnistuneet hankkimaan". Tero siihen, että "paappojahan ne jo ovatkin!"

"Tämä oli erinomaista kyytiä"

Näytelmään kuuluu toinenkin puoliaika. Aikanaan tuli virka-auton vaihto taas ajankohtaiseksi. Minua oli kaiken aikaa vaivannut vähän huono omatunto Christerin pienestä "vedättämisestä" edellisellä kerralla. Niinpä päätin, että nyt toimitaan toisin.

Kiikariin oli tullut uljas Audi A6, jollainen monella valtion virastolla jo oli. Pyysimme Jorman kanssa ensimmäiseksi Christerin mukaan Herttoniemen Audi-liikkeeseen ja istutimme hänet mustaan Audiin. Sen amaretonruskeat nahkapenkit hivelivät meistä itse kunkin silmää. Tehtiin muutaman kilometrin koeajo ja kysyttiin Christerin mielipidettä. "Tämä oli erinomaista kyytiä, kyllä me voimme hyvin tehdä saman tien autosta sopimuksen."

Kiitämme Jorman kanssa osaltamme Christeriä, mainiota kollegaa ja hyvää ystävää syyttäjälaitoksen hyväksi tehdystä monipuolisesta ja uhrautuvasta työstä ja toivotamme hänelle virkeitä eläkepäiviä!

Proffa-Matti

Akkusastoori: Töissä Syyttäjälaitoksessa Valtakunnansyyttäjä Henkilöstö

Valtionsyyttäjä Christer Lundström on syyttäjälaitoksen hallinnon johtohahmo, joka on tullut tunnetuksi tarkkana rahakirstun vartijana. 36-vuotiseen uraan oikeushallinnossa on kuitenkin mahtunut muutakin, kuten venäläisiä konekaappareita. Hallinnon monitoimimies jää eläkkeelle vuodenvaihteessa, joten nyt on sopiva hetki kerrata menneitä ja luodata tulevaan.

Christer Lundström Valtakunnansyyttäjänviraston tiloissa.

Christer Lundström on Valtakunnansyyttäjänviraston alkuperäisiä valtionsyyttäjiä 20 vuoden takaa. Hän kertoo, että hänen päätymisensä syyttäjälaitoksen palvelukseen oli sattumaa, "kuten muutkin valinnat urallani". Hakupapereiden postittamisesta saa kiittää Matti Kuusimäkeä, johon Christer oli tutustunut oikeusministeriössä.

– Matti alkoi eräänä aamuna Kauniaisten juna-asemalla juttelemaan, että valtionsyyttäjän virat on laitettu hakuun. En ollut kuullut asiasta. Haussa oli myös virka, jossa vaadittiin hallinnollista osaamista. Päätin hakea, sillä minua kiehtoi ajatus, että tulevaa Valtakunnansyyttäjänvirastoa lähdetään luomaan nollatilanteesta.

Lue myös

Matti Kuusimäellä on kokemusta VKSV:n virka-auton hankinnasta, joka ei Christerin myötävaikutuksella mennyt aivan putkeen.

Lue koko tarina täältä

Hallinnon pyörteet olivat tempaisseet Christerin mukaansa jo vuonna 1981, kun hän päätyi auskultoinnin jälkeen oikeusministeriön oikeushallinto-osastolle ylimääräiseksi esittelijäksi. Mieleen ovat tuolta ajalta jääneet hallitusneuvos Tuomo Rapolan sanat: "Christer, olet tuomioistuinmaailmassa tottunut siihen, että päätökset ovat 100-prosenttisesti laillisia ja 80-prosenttisesti tarkoituksenmukaisia. Hallinnossa nuo suhteet ovat toisin päin."

Kun monen muun mielestä hallinnolliset asiat saattavat vaikuttaa hieman pitkästyttäviltä, juuri tarkoituksenmukaisten ratkaisujen tekeminen on motivoinut Christeriä kaikki nämä vuodet.

Innovatiiviset supersyyttäjät

Christer aloitti valtionsyyttäjänä 1.12.1997. Uudessa virastossa tekemisen into oli kova, ja VKSV lanseerattiin näyttävästi myös suurelle yleisölle heti ensimmäisenä päivänä pidettävässä tiedotustilaisuudessa, jossa "supersyyttäjät" esiteltiin. Virastoon palkattiin väkeä eri puolilta oikeus- ja poliisihallintoa.

– Oli suuri rikkaus, että meille tuli töihin erilaisia ihmisiä omine taustoine ja kokemuksineen. Yhdessä mietimme, mikä olisi paras ratkaisu järjestää toimintoja ja loimme samalla virastolle kulttuuria.


Tilanne vaati kylmähermoisuutta ja ratkaisukykyä yllättävässä tilanteessa.
 

Näin jälkikäteen on helppo todeta, että kulttuurin luominen onnistui hyvin, sillä Valtakunnansyyttäjänvirasto on tullut tunnetuksi työpaikkana, jossa viihdytään. Viraston munanmaalauskilpailut, laskiaisulkoilut ja monet muut hauskat perinteet juontavat juurensa noista innovatiivisista alkuaikoihin.

Partiosta eväitä johtamiseen

Christeristä tuli Valtakunnansyyttäjänviraston hallintoyksikön päällikkö vuonna 2001, kun hänen edeltäjänsä Jorma Kalske nimitettiin apulaisvaltakunnansyyttäjäksi. Esimiestaitoja Christer oli harjoitellut jo partiossa, jossa hän on ollut seitsemänvuotiaasta lähtien ja on edelleen mukana sen toiminnassa.

Christerin johtamistaitoja on koeteltu muun muassa 500 osanottajan kansainvälisellä leirillä, jonne tilatut teltat olikin toimitettu väärään paikkaan.

– Tilanne vaati kylmähermoisuutta ja ratkaisukykyä yllättävässä tilanteessa, mutta siitäkin selvittiin.

Partiossa Christer on oppinut ihmisten motivointia, josta on ollut hyötyä esimiestyössä.

– Koska partio perustuu vapaaehtoisuuteen, on motivoinnista kiinni, saako ihmiset toimimaan tietyllä tavalla yhteisten tavoitteiden hyväksi. Myös työelämässä minulle on ollut tärkeää, että ihmiset viihtyvät. Keskeistä siinä on luottaminen ihmisten kykyihin, siihen että he löytävät itse parhaat keinot toimia. Minulla on ollut Valtakunnansyyttäjänvirastossa aina erittäin ammattitaitoiset kollegat, joten heille on ollut helppo antaa vastuuta oman työnsä johtamisesta.

Konekaappareita ja mahdottomia aikatauluja

Christer on tullut tunnetuksi erittäin tarkkana rahakirstun vartijana – joku voisi käyttää ankarampaakin termiä. Hän on joka tapauksessa saanut kiitosta siitä, että on onnistunut määrätietoisella otteellaan turvaamaan laitoksen taloudelliset resurssit myös vaikeina aikoina. Christer on käynyt lukemattomat tulosneuvottelut niin ministeriön kuin paikallisten syyttäjänvirastojen kanssa. Tiukkoja vääntöjä resursseista on epäilemättä käyty, mutta siltikään hän ei tunne joutuneensa erityisen koville.

– Se on ollut ihan normaalia työtä, joka kuuluu tähän hommaan.

Christer Lundström ja Raija Toiviainen Syyttäjälaitospäivässä.

Hikikarpaloita otsalle ovat sen sijaan nostattaneet muutamat takavuosien lakiesitykset, joita tuli laadittua esittelykuntoon jopa muutaman päivän varoitusajalla.

– OM:ssä sain tottua jopa mahdottomalta tuntuviin aikatauluihin, joten paineensietokykyä testattiin jo siellä.

Kesällä 1990 tiukkoja tilanteita aiheuttivat myös neuvostoliittolaiset lentokonekaapparit, joiden luovutusasiat tulivat Christerin vastuulle. Christerin kesäloma kului tuolloin pitkälti puhelimessa. Hänen piti soittaa Korppoon-kesäpaikastaan kahdesti päivässä silloiselle oikeusministerille Tarja Haloselle ja pyytää tilannetietoja sekä samalla lupaa jatkaa lomailua.

Lokakuussa Suomeen saapui vielä neljäs ja viimeinen konekaappari. Se oli sotkea pääsyn kauan odotettuun Codexin juhlatilaisuuteen ja oli vähällä olla viimeinen niitti konekaapparikuvioita koko kesän sivusta seuranneelle vaimolle.

– Ehdimme juhlaan juuri ja juuri, joten perhesopu säilyi vaimon uhkailuista huolimatta.

Luottavaisena kohti tulevaa

Syyttäjälaitoksen organisaatiouudistuksen onnistumisessa Christer pitää keskeisenä asennemuutosta –olemme yksi yhtenäinen syyttäjänvirasto. Uskoa häneen loi tutustumiskäynti Ruotsiin, jossa vastaava uudistus toteutettiin muutama vuosi sitten.


Ruotsissa entiset virastorajat on unohdettu nopeasti
 

Hikikarpaloita otsalle ovat sen sijaan nostattaneet muutamat takavuosien lakiesitykset, joita tuli laadittua esittelykuntoon jopa muutaman päivän varoitusajalla.

– OM:ssä sain tottua jopa mahdottomalta tuntuviin aikatauluihin, joten paineensietokykyä testattiin jo siellä.

Kesällä 1990 tiukkoja tilanteita aiheuttivat myös neuvostoliittolaiset lentokonekaapparit, joiden luovutusasiat tulivat Christerin vastuulle. Christerin kesäloma kului tuolloin pitkälti puhelimessa. Hänen piti soittaa Korppoon-kesäpaikastaan kahdesti päivässä silloiselle oikeusministerille Tarja Haloselle ja pyytää tilannetietoja sekä samalla lupaa jatkaa lomailua.

Lokakuussa Suomeen saapui vielä neljäs ja viimeinen konekaappari. Se oli sotkea pääsyn kauan odotettuun Codexin juhlatilaisuuteen ja oli vähällä olla viimeinen niitti konekaapparikuvioita koko kesän sivusta seuranneelle vaimolle.

– Ehdimme juhlaan juuri ja juuri, joten perhesopu säilyi vaimon uhkailuista huolimatta.

Luottavaisena kohti tulevaa

Syyttäjälaitoksen organisaatiouudistuksen onnistumisessa Christer pitää keskeisenä asennemuutosta –olemme yksi yhtenäinen syyttäjänvirasto. Uskoa häneen loi tutustumiskäynti Ruotsiin, jossa vastaava uudistus toteutettiin muutama vuosi sitten.

– Minuun teki vaikutuksen se, miten Ruotsin syyttäjälaitoksessa on lyhyessä ajassa omaksuttu ajatus, että he ovat samaa syyttäjänvirastoa, jolla on yhteiset tavoitteet. Alueet auttavat toinen toisiaan, jotta nämä tavoitteet saadaan toteutettua. Entiset virastorajat on unohdettu nopeasti. Toivon, että vastaava henkinen muutos toteutuisi myös meillä.

Syyttäjälaitoksen tulevaisuuteen Christer suhtautuu luottavaisesti, vaikka määrärahatilanne onkin nyt tiukka.

– Mielestäni poliitikkojen keskuudessa vallitsee kuitenkin ymmärrys syyttäjälaitoksen asemasta yhteiskuntarauhan turvaajana, joten uskon, että toimintakykymme turvataan jatkossakin.

Christerin mielestä laitoksen suurimpia vahvuuksia on sen sitoutunut ja erittäin ammattitaitoinen henkilökunta.

– Laitoksessamme vaihtuvuus ei ole ollut suurta, mikä kertoo sitoutumisesta. Syyttäjän työ on monelle arvovalinta jo heti uran alussa. Meillä on laajaa osaamista, ja se täytyy osata hyödyntää koko laitoksen hyväksi.

Christer Lundström makaa riippumatossa kesäpaikassaan Korppoossa.

Christerin eläkepäivät koittavat vuodenvaihteessa. Vaikea uskoa, että tämä työnarkomaani osaisi asettautua lepäämään laakereilleen, mutta hieman rennommin hän lupaa ottaa.

Christer on jo jäähdytellyt syksyn ajan tulevaa eläkettä varten, mutta on siinä sivussa perehdyttänyt VKSV:n uutta hallintojohtajaa sekä toiminut selvitysmiehenä oikeusapu- ja edunvalvontauudistuksessa. Siitä huolimatta Christer on mietintöjen lisäksi lukenut jopa romaaneja ja viettänyt paljon aikaa luonnon keskellä Korppoon saaristossa. Myös matkustelua on entistä enemmän luvassa nyt, kun työt eivät enää estä kaukomatkailua. Ja vaimokin on tyytyväinen.

Hyviä ansaittuja eläkepäiviä, Christer!

 

Akkusastoori: Töissä Syyttäjälaitoksessa Henkilöstö

HERMO menee. Tällä kertaa johdonmukaisuuden puutteesta lauseen predikaatin ja subjektin välillä. Näyttäisi, että kielestä on kokonaan unohdettu monikon kolmannen persoonan verbimuodot, koskapa jatkuvasti saa kuulla ja lukea sellaisia lauseita kuin "syyttäjät ei osaa pakkokeinoja", "tekijät ei ole entuudestaan tuttuja" tai "teonkuvaukset löytyy alta". Sille vain ei voi mitään, että tuonkaltaiset lauseet antavat kirjoittajansa kyvyistä ja ansioista vähäisen, mahdollisesti todellista vähäisemmän kuvan.

Toinen vastaava esimerkki, joskin toisin päin – mutta yhtä raivostuttava – on teitittelyssä käytettävä verbimuoto. Teititeltävien ihmisten toimintaa koskevan verbin tulee noudattaa samaa lukua kuin henkilöitä on. Jos teititellään yhtä ihmistä, verbin tulee olla yksikössä, kuinkas muuten, esim. oletteko jo kauan ollut kielennepahoittaja (huomaa possessivisuffiksi)? Liian usein kuulee, erityisesti haastattelutilanteissa, käytettävän kokonaan monikollista muotoa, joka pahasti pistää ainakin minun korvaani, esim. herra M, joko olette lakanneet lyömästä vaimoanne? Tämä lause tarkoittaisi, jos oletettaisiin kieliopin olevan kohdallaan, että herra M:n lisäksi kyseisellä vaimolla olisi toinenkin mies ja nämä miehet molemmat pahoinpitelisivät yhteistä vaimoaan.

Teitittelyssä on toki muutakin mielenkiintoista:

Suuresti arvostamani kollega, joka tällä hetkellä vaikuttaa tuomioistuinlaitoksen puolella, otti nimittäin yhteyttä toimitukseen ja pyysi, että vaikka kyse ei ole oikeakielisyydestä, palstalla käsiteltäisiin teitittelemistä tuomioistuimessa. Kun tämäkin on asia, josta minulla on verrattain voimakas mielipide, käsittelen sitä tässä lyhyesti, vaikken mikään tapakouluttaja olekaan, luoja paratkoon.

Olen aina ajatellut, että teitittely työympyröissä toimii jonkinlaisena suojana. Kun syyttäjillä tai tuomareilla ei ole etäisyyttä ja persoonattomuutta tuomassa peruukkeja eikä edes viittoja, olen itse pitänyt tarpeelliseksi katsomaani etäisyyttä vastaajiin ja asianomistajiin teitittelemällä heitä. Osapuolten teitittely on mielestäni myös arvostuksen osoittamista heitä kohtaan.

Syyttäjä ei ole velvollinen esiintymään salissa omassa persoonassaan vaan valtion edustajana tiettyä tehtävää suorittamassa. Siihen ei – ainakaan minulla – ole sopinut se, että olisin luonut tuttavallisia välejä muissa rooleissa olleisiin oikeudenkäyntiin osallistuneisiin.

Vain kerran olen joutunut salissa turvautumaan sinutteluun. Kysyin nimittäin vastaajalta: moneltako te tulitte paikalle? Hän vastasi tulleensa sinne yksin. Kysyin tämän jälkeen: moneltako te henkilökohtaisesti tulitte paikalle? Hän alkoi jo tihrustaa itkua ja vannoa, että oli ihan yksin paikalla. Annoin siis periksi ja kysyin: moneltako sinä tulit paikalle? Vaikka minua tämä kouristi, niin ainakin vastaaja kykeni vastaamaan, ja pääsimme asiassa eteenpäin.

Nipottajana en myöskään kaikissa tilanteissa pidä siitä, että minua sinutellaan. Aika ajoin huonotuuliset asiakkaat ottavat puhelimitse yhteyttä. Jotkut sinuttelevat ilman lupaa ja jopa kutsuvat etunimellä, mutta joku aina silloin tällöin tiedustelee, sopiiko sinutella. Siihen vastaan yleensä, että pidän parempana teitittelyä. Keskustelu tuntuukin säilyvän tällöin rauhallisempana. Sinuttelijoitakin johdonmukaisesti teitittelen läpi keskustelun.

Iän karttuessa olen tullut sinuttelu–teitittely-akselilla (ja ehkä muutoinkin) yhä vaikeammaksi. Taannoin mm. poistuin Stockmannin sukkaosastolta ostamatta mitään, koska olin joutunut myyjän sinuttelun kohteeksi. Kai nyt edes Stockmannilla voi vielä odottaa teitittelyä? Ja kyllä, kaikki, joille olen tästä kertonut, ovat pitäneet minua aivan pimeänä.

Toimitus on saanut edellä mainitsemani lisäksi muitakin viestejä, joissa on ehdotettu aiheita Kielensäpahoittajan käsiteltäväksi. Osa aiheista oli sellaisia, ettei minulla ollut riittävän voimakkaita mielipiteitä niistä. Sellaisista en valitettavasti kykene kirjoittamaan, koska suomen kieli on minulle intohimon asia. Mutta lähettäkää ehdotuksia edelleen, kyllä sieltä joitakin voimakkaita tunteita nostattavia aiheita varmasti löytyy.

P.s. Kävin taannoin konsertissa, jossa esiintyi Pekka Kuusisto. Hän on perustanut festivaalin nimeltään Meidän festivaali. Niin on minusta Kuusisto ihana, että huomasin antavani anteeksi possessiivisuffiksivirheenkin. Muiden sitä on kyllä turha odottaa.

Akkusastoori: Pakina Blogikirjoittaja: Kielensäpahoittaja

Hermo menee. Taas. Se menee monistakin asioista (lienee geneettistä, koska koirallanikin menee hermo helposti), mutta useimmiten monenlaisen huolimattoman äidinkielenkäytön johdosta. Se menee pronominien, possessiivisuffiksien, yhdyssanojen (vai pitäisikö nykymuodin mukaan sanoa yhdys sanojen, uh, en voi, siis yhdyssanojen), lainausmerkkien, joku-sanan ja monien muiden asioiden johdosta.

Mietin, voisinko alkaa tämän mahdollisesti yhteen kertaan jäävän sarjani niinkin tylsällä aiheella kuin possessiivisuffiksit eli omistusliitteet. Totesin, että kyllä voin, kun sellainen on sijoitettuna palstan nimeenkin. Sitä paitsi possessiivisuffiksi on sanana jotenkin niin suloinen, ihan tulee lapsuuden herkku Suffeli mieleen.

Mutta asiattomuudet sikseen. Erityisesti saan tuskatiloja lukiessani kirjoitettua tekstiä, jossa puhutaan minun koirasta tai hänen autosta, sen sijaan, että kirjoitettaisiin kauniisti minun koirastani ja hänen autostaan. Suomen kieli on harvinainen, ehkä jopa ainutlaatuinen, vaatiessaan tämän liitteen. Edes lähin sukulaiskielemme viro ei sitä käytä. Mielestäni tulisi vaalia kielen ominaispiirteitä. Lisäksi ainakin kirjoittaessaan olisi mukava tuntea itsensä ja lukiessaan kirjoittaja sivistyneiksi, muutoinhan se ei ainakaan omalta osaltani suinkaan aina ole mahdollista.

Possessiivisuffiksi esiintyy varsinaisen omistamisen lisäksi myös monissa jokapäiväisissä ilmaisuissa, kuten olla huolissaan, hämillään, selällään jne. Ja näiden osalta onkin viime aikoina erityisesti mennyt hermo. Näistä ilmaisuista suffiksia ei unohdeta pois, mutta sitä käytetään kovin kummallisesti. Sanotaan esim. "oletteko te kovin huolissaan tästä" tai "nyt me olemme kaikki selällään". Kenen huolissa te siis olette? Tai kenen selällä me? Nämä ilmaisut taipuvat aina, kuten lukijat tietävätkin, olla-verbin kanssa samassa sijassa. Miksi siis esim. televisiossa tai radiossa puhuvat ihmiset eivät sitä tiedä?

Puolisollani on tapana puolustaa kummallisia ystäviään (olen ainoa normaali hänen ystäviensä joukossa) sanomalla, että he ovat "kaltaisiaan". Olen yleensä yrittänyt hänelle puolustaa moniakin hänen mielestään kummallisia piirteitäni sanomalla, että olen kokonaisedullinen paketti. Tämän kirjoitukseni innostamana aion vastedes todeta vain kylmän viileästi, että olen kaltaiseni.

Akkusastoorin toimitukseen voi lähettää ehdotuksia asioista, joiden johdosta myös Kielensäpahoittaja voisi menettää hermonsa. Pyytää voi myös, ettei tätä palstaa enää jatketa.

Akkusastoori: Pakina Blogikirjoittaja: Kielensäpahoittaja