Sivut, joissa tagi virheet .

Hermo menee, mutta se ei taida olla kenellekään enää mikään uutinen. Nyt on kuitenkin kyse asiasta, jonka johdosta hermo on mennyt jo vuosikymmeniä, eikä loppua näy, pikemminkin päinvastoin. Nyt on siis kysymys yhdyssanoista, yhdestä äidinkielemme kauneimmista piirteistä.

Yhdyssanat ovat viehättäviä siinä mielessä, että niissä voi tehdä kovin monia erilaisia virheitä, jotka kuitenkin kaikki ovat hyvin ärsyttäviä.

Aloitetaan ihan perinteisestä yhdyssanavirheestä eli yhdys sana virheestä. Hyvänä esimerkkinä siitä, miten tällainen virheellinen kirjoitusasu voi aiheuttaa ymmärrysvaikeuksia, on naapurikerrostalomme roskakorissa oleva teksti "ei koiran kakka pusseja". Ryhdyin tätä mielessäni analysoimaan. Viimeinen sana sisältää tietysti asian ytimen, eli tämä kielto koskee pusseja. Ymmärrän siis, että roskikseen ei saa panna pusseja. Koira-sana on genetiivissä (koiran), eli mitä ilmeisimmin se kuvaa omistussuhdetta. Kyseessä ovat siis koiran omistamat pussit. No, meidän koiramme omistaa yhtä sun toista kuten leluja, luita ja vanhempiensa sydämet, mutta pusseja se ei omista. Näin ollen voin päätellä jo tässä vaiheessa, että niitä pusseja, jotka minä omistan, kielto ei koske. Vielä on ratkaistava, mikä tuo sana kakka siinä keskellä on.

Onneksi – kaikesta vanhanaikaisuudestani huolimatta – olen jossain määrin perehtynyt myös nuorison nykykieleen. Oivallan, että tuo kakka-sana näyttäisi muistuttavan muodoltaan ja merkitykseltään nuorison ja ikävä kyllä monien muidenkin käyttämää v-alkuista välihuudahdusta (esim. lähe v meneen). Kyse on siis jonkinlaisesta voimasanasta käskyn tehostamiseksi. Tulkitsen kiellon tarkoittavan näin ollen seuraavaa: "Hitto, ei koiran omistamia pusseja tähän roskikseen". Käskyä onkin sangen helppo noudattaa. Olen pannut mainittuun roskikseen vain itse omistamiani pusseja, joiden sisältö on kylläkin vielä vähän aikaa sitten ollut koiran omistuksessa.

Taisin joskus aiemmin mainita käyneeni Pekka Kuusiston konsertissa. Väliajalla löysin itseni kahvijonosta ja vuoroani odottaessani tutkailin tarjontaa. Ja kas, tarjolla oli "pikkukarjalan piirakoita". Evakon lapsena oletin, että tässä oli haluttu muistuttaa siitä monien vääryydeksi kokemasta asiasta, että Suomen Karjala ei ole enää entisen kokoinen. Poliittinen viesti oli näin ovelasti ujutettu konserttivieraiden alitajuntaan.

Entäs mainoksessa näkemäni "ryhdy Cambridge laihduttajaksi". Koska Cambridge on erillinen erisnimi, ei se ilmeisesti voi määrittää laihduttajaa (tällöin olisi sanat kirjoitettu yhteen tai yhdistetty viivalla). Ainoa vaihtoehto siis on, että on tarkoitettu kehottaa hra/nti Cambridgeä ryhtymään laihduttajaksi. Hieman osoittelevaa, mielestäni. Tosin silloin olisin toivonut näkeväni nimen ympärillä pilkut, mutta se nyt on jo aivan liikaa vaadittu.

Yhdyssanojen tuoma ilo (?) ei lopu tähän. Toinen tyypillinen laji on ylimääräisen välilyönnin lisääminen yhdyssanaan. Vuosikausien jankkaamisen jälkeen meidät on saatu oppimaan, että sana, jota määrittää kaksi tai useampi muu sana, vaatii välilyönnin ja viivan. Viivan paikka on näissä tilanteissa empiirisen tutkimukseni mukaan täysin sattumanvarainen. Välilyönnin ja viivan käyttämisellä ja sijoittamisella on kuitenkin merkitystä. On aivan eri asia puhua asiasta nimeltään "hyvä velirinki" kuin "hyvävelirinki".

Välilyönti halutaan usein lisätä silloinkin, kun määrittävä osuus ei sisällä yli yhtä sanaa. Mistä tietää, onko sanoja enemmän kuin yksi? No siitä tietysti, onko näiden sanojen välillä jo välilyönti olemassa. Tämä on siinä mielessä siunauksellinen sääntö, että mitään ei tarvitse (kerrankin) itse päätellä. Esim. EU-valtio on ilman välilyöntiä, koska E:n ja U:n välillä ei ole välilyöntiä. Ei tarvitse eikä saakaan mennä pohtimaan, onko sanojen Euroopan Unioni välillä välilyönti. Sama tilanne edellä mainitusta muokatussa sanassa hyväveli -rinki (joka siis on väärin) tai vielä pahemmassa hyväveli- rinki (joka on kaikista kauhein versio).

PS. Tämän tekstin kirjoitettuani huomasin kadulla kävellessäni, että hra/nti Cambridge on edennyt elämässään. Aiemmin häntä siis kehotettiin laihduttajaksi, mutta nyt jo valmentajaksi: "Tule Cambridge valmentajaksi".

Akkusastoori: Pakina Blogikirjoittaja: Kielensäpahoittaja

HERMO menee. Tällä kertaa johdonmukaisuuden puutteesta lauseen predikaatin ja subjektin välillä. Näyttäisi, että kielestä on kokonaan unohdettu monikon kolmannen persoonan verbimuodot, koskapa jatkuvasti saa kuulla ja lukea sellaisia lauseita kuin "syyttäjät ei osaa pakkokeinoja", "tekijät ei ole entuudestaan tuttuja" tai "teonkuvaukset löytyy alta". Sille vain ei voi mitään, että tuonkaltaiset lauseet antavat kirjoittajansa kyvyistä ja ansioista vähäisen, mahdollisesti todellista vähäisemmän kuvan.

Toinen vastaava esimerkki, joskin toisin päin – mutta yhtä raivostuttava – on teitittelyssä käytettävä verbimuoto. Teititeltävien ihmisten toimintaa koskevan verbin tulee noudattaa samaa lukua kuin henkilöitä on. Jos teititellään yhtä ihmistä, verbin tulee olla yksikössä, kuinkas muuten, esim. oletteko jo kauan ollut kielennepahoittaja (huomaa possessivisuffiksi)? Liian usein kuulee, erityisesti haastattelutilanteissa, käytettävän kokonaan monikollista muotoa, joka pahasti pistää ainakin minun korvaani, esim. herra M, joko olette lakanneet lyömästä vaimoanne? Tämä lause tarkoittaisi, jos oletettaisiin kieliopin olevan kohdallaan, että herra M:n lisäksi kyseisellä vaimolla olisi toinenkin mies ja nämä miehet molemmat pahoinpitelisivät yhteistä vaimoaan.

Teitittelyssä on toki muutakin mielenkiintoista:

Suuresti arvostamani kollega, joka tällä hetkellä vaikuttaa tuomioistuinlaitoksen puolella, otti nimittäin yhteyttä toimitukseen ja pyysi, että vaikka kyse ei ole oikeakielisyydestä, palstalla käsiteltäisiin teitittelemistä tuomioistuimessa. Kun tämäkin on asia, josta minulla on verrattain voimakas mielipide, käsittelen sitä tässä lyhyesti, vaikken mikään tapakouluttaja olekaan, luoja paratkoon.

Olen aina ajatellut, että teitittely työympyröissä toimii jonkinlaisena suojana. Kun syyttäjillä tai tuomareilla ei ole etäisyyttä ja persoonattomuutta tuomassa peruukkeja eikä edes viittoja, olen itse pitänyt tarpeelliseksi katsomaani etäisyyttä vastaajiin ja asianomistajiin teitittelemällä heitä. Osapuolten teitittely on mielestäni myös arvostuksen osoittamista heitä kohtaan.

Syyttäjä ei ole velvollinen esiintymään salissa omassa persoonassaan vaan valtion edustajana tiettyä tehtävää suorittamassa. Siihen ei – ainakaan minulla – ole sopinut se, että olisin luonut tuttavallisia välejä muissa rooleissa olleisiin oikeudenkäyntiin osallistuneisiin.

Vain kerran olen joutunut salissa turvautumaan sinutteluun. Kysyin nimittäin vastaajalta: moneltako te tulitte paikalle? Hän vastasi tulleensa sinne yksin. Kysyin tämän jälkeen: moneltako te henkilökohtaisesti tulitte paikalle? Hän alkoi jo tihrustaa itkua ja vannoa, että oli ihan yksin paikalla. Annoin siis periksi ja kysyin: moneltako sinä tulit paikalle? Vaikka minua tämä kouristi, niin ainakin vastaaja kykeni vastaamaan, ja pääsimme asiassa eteenpäin.

Nipottajana en myöskään kaikissa tilanteissa pidä siitä, että minua sinutellaan. Aika ajoin huonotuuliset asiakkaat ottavat puhelimitse yhteyttä. Jotkut sinuttelevat ilman lupaa ja jopa kutsuvat etunimellä, mutta joku aina silloin tällöin tiedustelee, sopiiko sinutella. Siihen vastaan yleensä, että pidän parempana teitittelyä. Keskustelu tuntuukin säilyvän tällöin rauhallisempana. Sinuttelijoitakin johdonmukaisesti teitittelen läpi keskustelun.

Iän karttuessa olen tullut sinuttelu–teitittely-akselilla (ja ehkä muutoinkin) yhä vaikeammaksi. Taannoin mm. poistuin Stockmannin sukkaosastolta ostamatta mitään, koska olin joutunut myyjän sinuttelun kohteeksi. Kai nyt edes Stockmannilla voi vielä odottaa teitittelyä? Ja kyllä, kaikki, joille olen tästä kertonut, ovat pitäneet minua aivan pimeänä.

Toimitus on saanut edellä mainitsemani lisäksi muitakin viestejä, joissa on ehdotettu aiheita Kielensäpahoittajan käsiteltäväksi. Osa aiheista oli sellaisia, ettei minulla ollut riittävän voimakkaita mielipiteitä niistä. Sellaisista en valitettavasti kykene kirjoittamaan, koska suomen kieli on minulle intohimon asia. Mutta lähettäkää ehdotuksia edelleen, kyllä sieltä joitakin voimakkaita tunteita nostattavia aiheita varmasti löytyy.

P.s. Kävin taannoin konsertissa, jossa esiintyi Pekka Kuusisto. Hän on perustanut festivaalin nimeltään Meidän festivaali. Niin on minusta Kuusisto ihana, että huomasin antavani anteeksi possessiivisuffiksivirheenkin. Muiden sitä on kyllä turha odottaa.

Akkusastoori: Pakina Blogikirjoittaja: Kielensäpahoittaja

Hermo menee. Taas. Se menee monistakin asioista (lienee geneettistä, koska koirallanikin menee hermo helposti), mutta useimmiten monenlaisen huolimattoman äidinkielenkäytön johdosta. Se menee pronominien, possessiivisuffiksien, yhdyssanojen (vai pitäisikö nykymuodin mukaan sanoa yhdys sanojen, uh, en voi, siis yhdyssanojen), lainausmerkkien, joku-sanan ja monien muiden asioiden johdosta.

Mietin, voisinko alkaa tämän mahdollisesti yhteen kertaan jäävän sarjani niinkin tylsällä aiheella kuin possessiivisuffiksit eli omistusliitteet. Totesin, että kyllä voin, kun sellainen on sijoitettuna palstan nimeenkin. Sitä paitsi possessiivisuffiksi on sanana jotenkin niin suloinen, ihan tulee lapsuuden herkku Suffeli mieleen.

Mutta asiattomuudet sikseen. Erityisesti saan tuskatiloja lukiessani kirjoitettua tekstiä, jossa puhutaan minun koirasta tai hänen autosta, sen sijaan, että kirjoitettaisiin kauniisti minun koirastani ja hänen autostaan. Suomen kieli on harvinainen, ehkä jopa ainutlaatuinen, vaatiessaan tämän liitteen. Edes lähin sukulaiskielemme viro ei sitä käytä. Mielestäni tulisi vaalia kielen ominaispiirteitä. Lisäksi ainakin kirjoittaessaan olisi mukava tuntea itsensä ja lukiessaan kirjoittaja sivistyneiksi, muutoinhan se ei ainakaan omalta osaltani suinkaan aina ole mahdollista.

Possessiivisuffiksi esiintyy varsinaisen omistamisen lisäksi myös monissa jokapäiväisissä ilmaisuissa, kuten olla huolissaan, hämillään, selällään jne. Ja näiden osalta onkin viime aikoina erityisesti mennyt hermo. Näistä ilmaisuista suffiksia ei unohdeta pois, mutta sitä käytetään kovin kummallisesti. Sanotaan esim. "oletteko te kovin huolissaan tästä" tai "nyt me olemme kaikki selällään". Kenen huolissa te siis olette? Tai kenen selällä me? Nämä ilmaisut taipuvat aina, kuten lukijat tietävätkin, olla-verbin kanssa samassa sijassa. Miksi siis esim. televisiossa tai radiossa puhuvat ihmiset eivät sitä tiedä?

Puolisollani on tapana puolustaa kummallisia ystäviään (olen ainoa normaali hänen ystäviensä joukossa) sanomalla, että he ovat "kaltaisiaan". Olen yleensä yrittänyt hänelle puolustaa moniakin hänen mielestään kummallisia piirteitäni sanomalla, että olen kokonaisedullinen paketti. Tämän kirjoitukseni innostamana aion vastedes todeta vain kylmän viileästi, että olen kaltaiseni.

Akkusastoorin toimitukseen voi lähettää ehdotuksia asioista, joiden johdosta myös Kielensäpahoittaja voisi menettää hermonsa. Pyytää voi myös, ettei tätä palstaa enää jatketa.

Akkusastoori: Pakina Blogikirjoittaja: Kielensäpahoittaja